Neljäkuukautta

Tiedättekö ne päivät kun minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit päiviltä? Niistä päivistä on kulunut neljäkuukautta ja nyt päivät ovat täysin toisenlaisia. Nyt tunnit tuntuvat minuuteilta ja iltapalalla tuntuu, että päivästä on varmasti puuttunut muutama tunti, kun ollaan taas siinä. Pikkuveljen alkuelämän rankkuus ja äidin pelko pienen selviämisestä on vaihtunut nauruun ja taustalla häilyvään huoleen. Mun pieni kuopus on nyt neljän kuukauden ikäinen ja kaikki alkaa näyttää hyvältä.

Meidän elämästä iso osa on edelleen seurantaa, mutta vähenevässä määrin. Neuvolassa käydään parin viikon välein ja sairaalassa vain kerran kuukaudessa. Kotona jumpataaan fysioterapian ohjeiden mukaisesti päivittäin ja näillä pärjätään. Toivottavasti saadaan ikään kuuluva kehitystaso pian kiinni! Tällähetkellä taidoissa ollaan lähes ikäisellä tasolla muutaman taidon vielä hakiessa itseään. Kontrollien ohella eletään perus vauvaperhe arkea isoveljen uhmakiukuilla höystettynä. Päivät katoavat jonnekin ja nyt on aika nauttia niistä yhteisistä hetkistä ennen syksyä, jolloin on isojen muutosten aika.

Isoveli otettiin päiväkodista pois ja enää käydään pelkästää esikoulua. Muuten vietetään päivät äidin ja pikkuvelen kanssa. Isoveli vahtii ja valvoo pientä veljeään tarkasti ja osaa hoitaa ja lohduttaa. Hän ottaisi pikkuveljen vaikka koko yöksi viereensä ja pitäisi huolta, jos se vain olisi mahdollista. Mun uhmaava, temperamenttinen esikoinen on täysin rakastunut pikkuveljeensä ja äidin sydän sulaa heidän yhteistoimintaansa katsoessaan. Pikkuveli saa hyvän aamun- ja illan toivotukset päivittäin haleilla ja suukoilla höystettyinä.

Neljäkuukautta? Onko se paljon vai vähän? En tiedä, mutta olen onnellinen lapsistani tässä ja nyt!