Imetys

Ennenkuin pikkuveli syntyi haaveilin rennoista imetyshetkistä ja nautinnollisesta äitiyslomasta. Esikoisen kanssa maitoa riitti lattioille asti. Maitoa tuli suihkuamalla ja esikoinen joi minkä ehti. Maha ei kuitenkaan aina kestänyt suihkuavaa maitoa, joten sitä myös pulauteltiin kiitettävästi milloin minnekin röyhtäytyksistä huolimatta. Tämän kokemuksen ansiosta luotin, että imetys onnistuu tälläkin kertaa ja maitoa riittää. Ostin siis jo odotusaikana hienoja erilaisia tuttipulloja ja kaikkien kehuman aventin rintapumpun. Noh, onhan nuo pullot hieno koriste keittiönkaapissa, mutta ei niillä paljon muuta virkaa ole tämän neljän kuukauden aikana ollut.

Kun pikkuveli vietiin keskolaan jo heti ensimmäisenä yönä ajattelin, että eiii haluan imettää. Haluan ne ensimmäiset hetket vauvan kanssa, kun hän hamuaa maitoa silmät sikkurallaan. Imetystä kokeiltiin keskolassa, mutta pikkuinen oli niin kipeä, ettei hänellä riittänyt voimia imetykseen vaan hän ahdistui siirtymisestä sängystä syliin ja takaisin. Maito meni nenämahaletkun kautta ja minulle jäi ainoaksi vaihtoehdoksi lypsäminen. Tässä vaiheessa heitin toivoni ja ajattelin, että tämä oli tässä en ikinä tule imettämään toista lastani kuten haaveilin. Onneksi mieleni muuttui jo samana iltana (kun en vielä ONNEKSI tiennyt pitkästä sairaala kohtalostamme) ja päätin, että minähän onnistun. Minä lypsän vaikka tunnin välein käsin ja rintapumpulla, mutta pieni vastasyntyneeni tulee saamaan oman äidinmaitoa ja me onnistumme imetyksessä!

Vauvan ollessa sairaalassa lypsin käsikäyttöisellä aventin rintapumpulla kotona kolmentunnin välein läpi vuorokauden. Öisin saalis oli kaikista paras ja sain neuvoja sairaalasta ja imetystukihenkilöiltä, että öisin maito nousee parhaiten. Aluksi minulla oli kello herättämässä ja siellä minä pimeässä lypsin vinkuvalla käsilypsykoneellani. Maitonousi hyvin ja lopulta en tarvinut edes herätyskelloa, vaan heräsin öisin siihen, että rintoja pakotti ja ne oli pakko tyhjentää.

Pikkuveli on alkuelämänsä aikana saanut viikon ajan luovutettua maitoa, jonka jälkeen olemme olleet täysin omavaraisia. Maito nousi ja elin ensimmäisen kuukauden rintapumpun kanssa symbioosissa. Lypsin iltaisin ja öisin kotona Aventin käsikäyttöisellä pumpulla ja sairaalassa ollessani Ainun sähkökäyttöisellä lypsykoneella. Näiden lisäksi syötin vauvaa joka toisen syötön rinnalta. Maito nousi ja imetys sujui sairaalassa ja myös pullokelpasi. Kotiin päästyämme unohdin pullon viikoksi, sillä halusin pitää vauvan itselläni ja halusin kuukauden jälkeen pitää edes hetken taukoa rintapumpusta. VIRHE!! Tämän jälkeen pikkuveli oppi syömään vain rinnasta ja pullo ei kelpaa ollenkaan. Myös tutti hylättiin kotona täysin. Neljäkuukautta pikkuveli on ollut täysimetyksellä ja näin jatketaan ainakin vielä kuukausi. Sen jälkeen voi olla, että aloitetaan viidenkuukauden iässä kiinteänruuan kokeilut, ellei sitten odoteta sinne kuudenkuukauden suositukseen asti.

Joku saattaa ihmetellä miksi tauko rintapumpusta ja pullosta oli virhe, joten minäpä selitän. On ihanaa, että vauva syö vain rinnasta, mutta silloinkun on enemmän lapsia ja joskus haluaisi itse viettää edes hetken ilman vauvaa olisi ihana jättää vauva tuttipullon kanssa kotiin. Käydä ystävän kanssa lenkillä tai vaikka vain hieronnassa rentouttamassa vauvan kanssa jumiutuneita hartioita. Mutta kun vauva ei syö tuttipulloa on vauva aina joka paikassa mukanani ja tässä vaiheessa kun neljäkuukautta on kulunut se alkaa välillä olla raskasta. Rakastan lastani ylikaiken, mutta joskus tekisi mieli olla edes hetki yksin. Noh onneksi tämä vaihe ei kestä kauan ja kohta varmasti kaipaan näitä hetkiä kun pieni oli vielä pieni. Mutta lohdutuksena niille, jotka pohtivat voiko imetys onnistua vauvan kanssa, joka viettää elämästään ensimmäisen kuukauden sairaalassa, niin voi. Se vain vaatii äidiltä alussa paljon, mutta palkinto on sen arvoinen. Se hetki jolloin katsot pieniin silmiin ja näet pienen käden puristavan paidan reunaa imettäessä on korvaamaton.

Neljäkuukautta

Tiedättekö ne päivät kun minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit päiviltä? Niistä päivistä on kulunut neljäkuukautta ja nyt päivät ovat täysin toisenlaisia. Nyt tunnit tuntuvat minuuteilta ja iltapalalla tuntuu, että päivästä on varmasti puuttunut muutama tunti, kun ollaan taas siinä. Pikkuveljen alkuelämän rankkuus ja äidin pelko pienen selviämisestä on vaihtunut nauruun ja taustalla häilyvään huoleen. Mun pieni kuopus on nyt neljän kuukauden ikäinen ja kaikki alkaa näyttää hyvältä.

Meidän elämästä iso osa on edelleen seurantaa, mutta vähenevässä määrin. Neuvolassa käydään parin viikon välein ja sairaalassa vain kerran kuukaudessa. Kotona jumpataaan fysioterapian ohjeiden mukaisesti päivittäin ja näillä pärjätään. Toivottavasti saadaan ikään kuuluva kehitystaso pian kiinni! Tällähetkellä taidoissa ollaan lähes ikäisellä tasolla muutaman taidon vielä hakiessa itseään. Kontrollien ohella eletään perus vauvaperhe arkea isoveljen uhmakiukuilla höystettynä. Päivät katoavat jonnekin ja nyt on aika nauttia niistä yhteisistä hetkistä ennen syksyä, jolloin on isojen muutosten aika.

Isoveli otettiin päiväkodista pois ja enää käydään pelkästää esikoulua. Muuten vietetään päivät äidin ja pikkuvelen kanssa. Isoveli vahtii ja valvoo pientä veljeään tarkasti ja osaa hoitaa ja lohduttaa. Hän ottaisi pikkuveljen vaikka koko yöksi viereensä ja pitäisi huolta, jos se vain olisi mahdollista. Mun uhmaava, temperamenttinen esikoinen on täysin rakastunut pikkuveljeensä ja äidin sydän sulaa heidän yhteistoimintaansa katsoessaan. Pikkuveli saa hyvän aamun- ja illan toivotukset päivittäin haleilla ja suukoilla höystettyinä.

Neljäkuukautta? Onko se paljon vai vähän? En tiedä, mutta olen onnellinen lapsistani tässä ja nyt!

Tavallista elämää

Pohdittiin eilen ystävän kanssa blogeja. Molemmilla meillä on suosikkeja, joita lukee viikosta toiseen. Välillä kuitenkin kaipaa jotain uutta, jotain muuta kuin sitä kaunista ja pinnallista höttöä joka on (anteeksi yleistäminen) päivästä toiseen samanlaista. Onko se oikeasti niin, ettei blogiin kirjoiteta niitä elämän karuja vastoinkäymisiä, vaan blogi halutaan pitää hyvänmielen paikkana? Vai onko se todellisuutta, että kaikki on hyvin, koti on aina tiptop kunnossa, näytät kauniilta ja aina on rahaa ostaa kaikki mitä haluat.

Ei mun elämä ole tuollaista. Meillä on koti tiptop ehkä viisiminuuttia viikosta. Juuri silloin, kun on viikkosiivous tehty ja lapset (ja aikuiset) eivät vielä ole saaneet levitettyä kaikkia tavaroita uudelleen pitkin poikin. Meillä on kauniita tavaroita, mutta on meillä niitä rumiakin. Jos halutaan jotain uutta ja ihanaa muodikasta, niin ei meillä ole tuosta noin vain varaa ostaa sitä. Ensin pohditaan ja kartoitetaan vaihtoehtoja, jonka jälkeen pohditaan vielä vähän lisää. Joskus tilillä on ennen palkkapäivää kaksinumeroinen summa ja sillä on selvittävä. Penniä venytetään, mutta silti pöydässä on aina ruokaa ja vessassa vessapaperia. Meiltä löytyy sekä merkki-, että kirpputorivaatteita, aina sen hetkisen hurahtamisen mukaan.

Toisaalta ymmärrän sen, että kaunis ja siisti elämä houkuttelee lukijoita, sillä sitähän me kaikki loppupelissä tavoittelemme. Haluamme elämän joka on onnellinen, kaunis ja helppo. Lisäksi piristäähän se itseä kun keskittyy kirjoittamaan vain positiivisista asioista. Mutta onko olemassa blogia, joka kertoisi todellisuudesta sellaisena kuin se suurimmalla osalla meistä on? Kertooko joku siitä miten kuukausittain rahat on loppu ennen palkkapäivää, lapset hyppii seinille, koti on kaaos ja parisuhteessakin jokin mättää? Millainen sellainen blogi olisi. Kiinnostaisiko se ketään vai muuttuisiko sekin suuren lukijamäärän lukemana siistiksi ja ihanaksi? Mitä mieltä te muut olette?

Yksi vuosi ja yksi kuukausi

Tein tänään jotain mitä en ole ennen tehnyt. Varasin kirkon häitä varten! Viikko sitten en uskonut tätä päivää tulevan kun ollaan vain riidelty kotona. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan matkalla kohti yhteistä sukunimeä. Muutahan se meillä ei muuta kun jo on yhteiset lapset ja omakotitalo.

Ihana pieni idyllinen puukirkko on varattu ystävänpäiväksi 2015. Apua! Saako nyt seota ja aloittaa pohtimisen ja mielensä muuttamisen?